Lähihoitajan historia

Ihmisiä hoidettiin keskiajalla omissa kodeissaan perheen, suvun ja kyläyhteisön piirissä.
Kerjääminen tarkoittaa ruuan, tarvikkeiden ja rahan pyytämistä parempiosaisilta vetoamalla
omaan heikkoon tilanteeseen. 1700-luvun lopulla köyhäinhoito säädettiin seurakunnille
pakolliseksi. Lasarettiosastoilla hoidettiin potilaita yleissairaalapaikoilla  ja kuppaa
sairastavia kuppaloissa. Sairaanhoitajan tuli olla  keski-ikäinen, terve, kestävä,
hiljainen, kunnollinen ja siivo naisihminen. Ennen hoitajakoulutuksen alkua työ oli
yksilökeskeistä ihmisten auttamista. Tietopohja oli vähäinen ja tieto perustui vaistoon,
intuitioon ja kokemukseen. Käytössä oli elätehoito, joka tarkoitti yhteisöltä vaivaiskassaan
kerätyllä rahalla maksettua elatusta yksityisessä kodissa. Huutolainen tarkoittaa sitä, että
hoidokki sijoitettiin elätteelle eli ylläpidettäväksi huutokaupalla eli julkisella tarjouskilpailulla.
Helsinkiin perustettiin vuonna 1867 Diakonissalaitos. Hoitajia koulutettiin sairaiden  ja
kärsivien auttajiksi. 1920-luvulla kotisairaanhoidosta huolehtivat kiertävät terveyssisaret.
1930-luvulla  koulutettiin ensimmäiset kodinhoitajat ja 1950-luvulla sai alkunsa vanhusten
kotipalvelu. 1941-luvulla perustettiin Suomen Punainen Risti eli apusisarjärjestö, joka
koulutti apusisaria sotilassairaaloihin. 1957 aloitettiin apuhoitajien koulutus Helsingin
diakonissalaitoksella.  Ensimmäiset perushoitajat valmistuivat 1986.   Lähde: Elämän kulku kirja, pexels.com ja Google-haku